Blogitekstejä kirjallisuudesta - WSOY työelämän yhteistyökumppanina  Saimme Lukion työelämäkumppanit -hankkeen myötä lukiomme yhteistyökumppaniksi perinteisen kustantamon, WSOY:n. Joukko ÄI6-kurssilaisia sai kustantamolta luettavakseen kotimaista ja käännettyä nykykirjallisuutta. Teoksista opiskelijat kirjoittivat kurssityönään kirjallisuusblogitekstin. Tässä on muutamia opiskelijoiden kirjoittamia tekstejä.   Entä jos hiljaisuus on ihmisten ainoa todellinen yhteys? Tätä ja montaa muuta kysymystä Miki Liukkonen pohtii uusimassa romaanissaan Hiljaisuuden mestari (2019), joka yllätti minut syvyydellään ja mutkikkuudellaan. Kirjassa suomalaisen perheen poika T. Oneil löydetään Subwayn patonkiin kuolleena kotoaan. Poliisit alkavat tutkia kuolintapausta ja löytävät yllättäviä yhteyksiä perheen ja heidän tuttujensa käytöksestä. Kirjan henkilöitä yhdistävät elämään kyllästyminen, yksinäisyys sekä massasta erottuminen.   Oneilit ovat normaalista poikkeava perhe. T. on seurannut koko nuoruutensa bulimiasta kärsivää äitiään ja vanhempiensa rikkinäistä suhdetta. Hänen isänsä Lennart on epävakaa persoona, joka ihannoi elämää cowboyna ja vihaa lapsia. Tässä ympäristössä T. kasvaa epäsosiaaliseksi persoonaksi, hiljaisuuden mestariksi, joka elää muiden elämää tarkkaillen kotoaan poistumatta. Toisaalla Herman Leorne haastattelee Lennartia YouTube -kanavalleen ”Asioiden Kiinnostavuus”. Kanava keskittyy ihmisiin, keitä ei tavallisesti pidettäisi kiinnostavina. Miki Liukkosen henkilökohtainen kokemus mielenterveysongelmista lisää voimakkuutta kirjan absurdeihin ja itsetuhoisiin kuvauksiin. Kirjan alussa hän toteaakin omistavansa romaanin itselleen.   Teos kuvaa vahvasti aikamme maailmaa ja haasteita, joita sosiaalinen media asettaa. Esillä ovat olemisen pohdinnan lisäksi huumausaineet, kannabis ja botox. Lennart epäilee, että T. olisi myrkytetty botuliinilla, joka oli saatu Brasiliasta kotoisin olevalta Mirabellalta. Kerronta vahvistaa suomalaisen näkökulmaa brasilialaisista: ”Ahkera botoxin käyttäjä. Brasiliassahan se ei ole mitenkään harvinaista. Kaikki siellä ravaavat itseään korjaamassa jossain saatanan – Mirabellalta hän sen botoxinkin sai.” Huumeista puhuttaessa kerronnan tekstilaji vaihtuu keskustelupalstaksi ”MDPV KOKEMUKSIA?”. Keskustelupalstan sisällyttäminen on nerokas tapa vahvistaa tekstiä ja tehdä siitä helpommin lähestyttävä. Vaikka kirjan aiheet ovat vakavia ja pohtivia, kerronta leikittelee nykyajan käsitteillä ja tekee niistä pilaa: "Näkisin, että 30 vuoden sisällä askeeteilla ja fakiireillakin on iMacit tai fidget spinnerit. Äiti Amman työn jatkaja poseeraa Playboyssa."   Tarinassa minua puhuttelee ohimennen mainitun Anton Leornen itsemurhakirje ja miten hän siinä kuvaa yhteiskuntaan yhteenkuulumattomuuden tunnettaan: ”En kyennyt antautumaan tähän nykymaailman yhteiseen, sosiaaliseen individualismiin - - enkä erinäisten medioiden tarjoamiin sijaisärsykkeisiin, noihin koukuttaviin pakokeinoihin. Näin minä niistä ajattelen: pakokeinoihin. En usko, että kukaan voi enää aidosti olla onnellinen. Kaikki se vaiva minkä ihmiset näkevät tullakseen hyväksytyiksi, siinä on jotain pohjattoman surullista.” Samaistun tähän ideaan, että ihmiset käyttävät mediaa paetakseen asioita, ikäviä tilanteita, keskusteluja ja saadakseen toissijaista iloa elämäänsä.   359-sivuisen teoksen laaja pohdinta ja yksityiskohtainen kuvailu tekivät lukukokemuksesta ajoittain pitkästyttävän. Tarinan juoni ei ole kovin selkeä, mikä tekee tapahtumien yhdistämisestä haastavaa. Samanaikaisesti kerronnan yksityiskohtainen rakenne on nautinnollista ja pidän erityisesti alaviittausten käytöstä, jotka tarkensivat tekstiä. Yksityiskohdilla ja vertauskuvilla Liukkonen tuo esiin uusia näkökulmia arkisista ilmiöistä, kuten siitepölykaudesta: "Koko kasvikunta poti tuoksujensa ummetusta, raskasta hedemassaa, joka ei kovassakaan tuulessa suostunut hievahtamaan hevon helvettiin, vaan jatkoi ihmisnenien ja –silmien kiusaamista."   Kun romaanin juonesta saa kiinni, Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestari on hämmentävyydessään loistava kirja. Sen voisi lukea uudelleen ja uudelleen. Kerronnan yksityiskohtaisuudessa riittää tutkimista. Uusia ajatuksia, mitkä kiinnittävät huomion ja puhuttelevat. Ihmettelin romaanissa toistuvaa Subway-pikaruokaketjun mainitsemista. Tarina suorastaan kietoutuu Subwayn ympärille: T. Oneilin kuolema myrkytettyyn patonkiin, hänen äitinsä suosikkipikaruoka Italian B.M.T -patonki, Lennartin haastattelu Subwayssa… Mielessäni kävi, onko Miki Liukkoselle maksettu Subwayn mainitsemisesta kirjassaan. Se ei käynyt minulle ilmi. LV Pyhän rikkomisesta seuraa aina sekavuutta WSOY:n yhteistyökumppanuuden ansiosta saimme lukea yhteisen romaanin. Kirjaa etsittiin pitkään WSOY:n kotisivuilta ja lopulta päädyimme samaan teokseen, joka herätti molemmissa mielenkiinnon. Mielenkiinto heräsi aluksi niinkin yksinkertaisesta syystä, kuin hienosti. kuvitetusta kannesta. Luettuamme kirjan kuvaus, se alkoi kiinnostaa vielä enemmän. Tarina vaikutti molemmista mukaansatempaavalta ja päädyimme tilaamaan sen WSOY:ltä.   Akseli Heikkilän esikoisromaani Veteen syntyneet (22.8.2019) kertoo siitä, kuinka kokonaisen pikkukylän tavallinen elämä häiriintyy, kun perinteisen lupauksen rikkominen aiheuttaa kylän elinkeinon katoamisen. Kirjan päähenkilö Eeva palaa kotikyläänsä neljän vuoden tauon jälkeen, mikä aiheuttaa vanhojen haavojen uudelleen aukeamista ja muistojen penkomista. Kylän tavallinen elämä on täysin muuttunut, ja pääelinkeinona ennen ollut kalastus on kalojen katoamisen takia umpikujassa. Lisäksi Eeva saa palatessaan tietää, että hänen äitinsä on kuollut. Akseli Heikkilä on ennen kirjoittanut muutamia jopa palkittuja novelleja. Veteen syntyneetkin pohjautuu Heikkilän novellipalkinnon voittaneeseen novelliin, jossa on samanlaisia elementtejä kuin esikoisromaanissakin. Heikkilän esikoisromaani on vastaanottanut paljon hyvää palautetta. Mielestämme kirja oli varsin mukaansatempaava, vaikkakin myös sekava. Antaisimme romaanille lopulta kuitenkin hyvää palautetta kaikesta sekavuudesta huolimatta.   Rasmuksen on pakko myöntää, että ennen lukemista hän ei odottanut kirjan tarjoavan paljoa. ”En henkilökohtaisesti pidä paljoa lukemisesta.” Jokin kirjassa silti kiehtoi, ja se onkin varmasti syy, miksi sen Iiron kanssa valitsimme luettavaksi. Ajattelin kirjan olevan enemmän tarunhohtoinen, koska kirjan takana mainitaan kirjan olevan romaani toden ja tarun väliltä. Todellisuudessa se kuitenkin on hyvin arkipäiväistä elämää mutta erittäin synkissä ja kuolemakeskeisissä tunnelmissa liikkuva tarina. Tämä hämmästytti meitä molempia suuresti lukemisen aikana. Toisaalta Iiron mielestä ennen kirjan lukemista odotukset olivat varsin korkealla. Kirjasta annettu hyvä palaute sai Iiron odotusten tason korkeammalle. Iirokin ajatteli teoksen olevan tarunomainen ja sekoitus kertomuksellisuutta yhdistettynä todellisuuden kaltaisiin ongelmiin ja ajatuksiin. Iirolla ei kielen suhteen ollut sen suurenmoisia odotuksia, minkä johdosta yllätys esimerkiksi murteiden rikkaasta käytöstä ja muutenkin kielen monipuolisuudesta oli positiivinen.   Kirja käsittelee mielestämme kostonhalua, perhesuhteita, pääasiassa äititytär-suhdetta, vanhoja uskomuksia ja kuoleman arkipäiväisyyttä elämässä. Kirja pohjautuu hyvin synkkiin tapahtumiin, eikä se ole iloinen kesätarina tytön elämästä. Ennemminkin se on tarina tytöstä, joka lähtee rankkojen kokemusten jälkeen kylästään pois neljäksi vuodeksi ja tulee takaisin vahvana, kostonhaluisena ja selityksiä vaativana itsenäisenä naisena. Teoksen hahmot käsittelevät kuolemaa hyvin arkipäiväisesti ja kokevat jokaisen veteen hukkuneen kuoleman uhrauksena. Vanha uskomus kalojen tulosta ja lähdöstä elää erittäin vahvasti teoksen henkilöiden mielissä ja tuo kirjaan mystisyyttä. Myös monet hahmot perustelevat tekojaan uskomusten perusteella. Kirjassa korostuu perhesuhteet, koska kirjan päähenkilön ainut syy tulla takaisin kyläänsä oli äidin näkeminen, mutta tämä oli hukuttanut itsensä viikko ennen päähenkilön saapumista. Päähenkilöllä ei ole muita perheenjäseniä edes elossa, vain isäpuoli ja velipuoli, joiden ympärille koko tarina perustuu. Kirja on 2000-luvun moderni teos, ja se myös käsittelee nykyajan ongelmia ja ajankohtaisia kysymyksiä. Kirjassa käsitellään esimerkiksi uskontoa ja sen asemaa. Johtuuhan koko kalojen katoaminen uskonnollisen lupauksen rikkomisesta. Lupaus tehdään kylän pitkäaikaiselle hengelle, joka luottamuksen puutteen takia tekee kyläläisten elämästä ongelmallista. Myös uskonnon ja uskomusten olemassaoloa kritisoidaan kirjan aikana samalla tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa. Peruuttamattomien ja suurien pahojen sekä hyvien tekojen läsnäolo on kirjassa keskeisessä roolissa. Ylipäätään lupauksen rikkominen putoaa kyseiseen kategoriaan, mutta kirjassa esitellään myös muita erittäin vakavia tekoja kuten murhaa. Eevan palatessa kylään pahat teot tulevat ilmi. Peruuttamattomien tekojen käsittely ja niiden kanssa eläminen ovat asioita, jotka ovat ajankohtaisia aina, mutta erityisesti nykyisen kaltaisessa maailmassa, jossa pahoja tekoja ilmaantuu päivittäin uutisiin ja lehtiin. Heikkilän kirjoituksellinen lahjakkuus näkyy teoksessa hienosti. Kirjan dialogit on käyty kylälle ominaisella murteella, mikä antaa luonnollisen säväyksen tekstiin. Takkuilimme molemmat kuitenkin joidenkin sanojen ymmärtämisen kanssa. Murteen takia ajatuksiamme dialogeja luettaessa keskittyivät välillä siihen, että varmasti ymmärsimme mitä kukin henkilö pyrkii sanomaan. Pidimme molemmat kirjan kielestä erityisen paljon päävaivasta huolimatta. Toinen asia, joka nousi molemmille esiin, oli kirjassa käytetty voimakas kuvailu. Emme joutuneet arvuuttelemaan, missä päin miljöötä tietyissä kohtauksissa edettiin. Mielestämme tekstin piirteet tekivät kirjasta mieluisaa luettavaa ja auttoivat varsinkin muuten jopa hieman sekavan tekstin ymmärtämiseen. Iiron mielestä kirjassa oli paljon mieleenpainuvia kohtia. ”Kaikkein eniten kuitenkin minua kirjan dramaattinen lopetus.” Se antaa kirjalle pysähdyttävän päätöksen, joka mielestäni huipentaa teoksen kirjan muuhun teemaan sopivalla tavalla. Kirjan lopetus kuvataan kylmästi, mikä ei saanut toivomaan muunlaista loppua. Rasmuksen mielestä mieleenpainuvin kohta on, kun kirjassa kerrotaan, miksi päähenkilö vihaa omaa äitiään ja mistä kaikki kirjassa korostettu patoutunut viha koostuu. Kohtaus avasi kirjan tarinaa erittäin paljon, ja teosta alkoi ymmärtämään aivan eri tavalla. Luettuamme kirjan molemmilla oli varsin positiivinen vaikutelma kirjasta. Ajattelimme molemmat yhteen ääneen, että kirjan tarina on kuitenkin aika sekava ja välillä vaikeasti seurattava. Voimakas kuvailu ja henkilöiden välinen avaava dialogi auttoivat kuitenkin tarinan ymmärtämisessä. Teoksen jälkeen voisimme molemmat harkita Heikkilän tulevien teoksien lukemista vaikuttavan esikoisromaanin ansiosta. Suosittelemme myös kirjan lukemista muille lukiolaisille ja erityisesti äiti-tytär-suhteessa oleville sekä kaikille, jotka pitävät tarunomaisesta kertomuksellisuudesta yhdistettynä nykyaikaisiin kysymyksiin. IJ ja RF Nuorena on hyvä olla   Erkka Mykkäsen romaani Something not good, WSOY, 2018) on kuvaus aikuisuuden kynnyksellä olevasta Veikosta, joka yrittää etsiä itseään ja omaa paikkaansa maailmassa. Veikko on kahdeksantoistavuotias ja juuri valmistumassa ylioppilaaksi. Kiinnostus lukemiseen herää jo romaanin nimestä sekä romaanin sopivasta pituudesta. Voiko kahdeksantoistavuotiaasta kirjoittaa kasvutarinaa näin lyhyesti? No kyllä siitä voi.    Teos on helppolukuinen ja siihen on helppo uppoutua. Verrattaessa Something not good-teosta Mykkäsen esikoisteokseen, novellikokoelmaan Kolme maailmanloppua (WSOY, 2015) esille nousee yhtäläisyyksiä esimerkiksi rakenteeseen liittyen. Molemmissa teoksissa on lyhyet luvut, yksinkertainen kuvaus, kerronnalla ei paljon kikkailla ja jopa raskaitakin aiheita käsitellään keveästi. Esimerkiksi teoksessa Something not good käsitellään kuolemaa ja pettämistä hyvin arkipäiväisesti, mutta myös realistisesti ja tarpeeksi koskettavasti. Se ei ole kirjan juoni tai vaikuta Veikon jokaiseen parisuhteeseen, mutta on osana kasvamista ja elämää.    Romaanin alun keskiössä on Veikon parisuhde tyttöystävä Kaisan kanssa, mikä alkoi Vanhojen tanssien risteilyltä. Kirjan alussa Veikko ja Kaisa ovat hankkimassa tatuointeja, mistä Veikko kuitenkin perääntyy. Tatuointi on iso sitoumus, joten tästä herää kiinnostus, kestääkö suhde vai ajaudutaanko karille. Veikko pääsee yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ja työstämään tulevaa kirjailijanuraansa, ja Kaisa työstää uraansa kohti lääkärin ammattia. Pian kuitenkin tapahtuu ensimmäinen särö, mistä seuraa lisää säröjä. Kaisa ja Veikko vieraantuvat toisistaan ja Veikko ihastuu jatkuvasti muihin naisiin. Kaisa menee vaihto-oppilaaksi Kööpenhaminaan, ja Veikko jää Suomeen. Molemmilla on periaatteessa mahdollisuus tehdä mitä vaan, kumpikaan ei tiedä mitä toinen tekee ja väistämätön loppu tulee vastaan. Saattaa olla, että molemmat ovat aavistaneet, mikä on heidän parisuhteensa tulevaisuus. Kumpikaan ei ole uskaltanut sanoa sitä tai myöntää sen olevan totta. Vanhasta ja tutusta on välillä vaikea luopua, mutta joskus on turha yrittää saada jotain toimimaan, mistä ei kuitenkaan tulisi yhtään mitään.  Veikon on ratkaistava, kuka hän on parisuhteen ulkopuolella ja kuka hän on ilman Kaisaa.   Veikko ei pidä meteliä itsestään, mutta hän on vähän ylpeä verratessaan itseään muihin ja etenkin kirjallisuutta opiskeleviin fukseihin. Hän kokee olevansa muiden yläpuolella esimerkiksi siksi, että muut sanoivat kirjallisuudenluennolla lempikirjakseen Harry Potter. Veikko kokee olevansa parempi myös silloin, kun hän siviilipalveluksessa ollessaan haastatteli runoilijaa, jonka runot muodostuivat pelkistä merkeistä. Veikon mukaan hänen oma mielipiteensä on ratkaiseva, ja se erottaa muut hänestä.   Veikko on myös kasvissyöjä ja perillä ilmastonmuutoksesta sekä nykyajan ilmiöistä. Veikko on siis tavallinen nykyajan nuori. Sosiaalinen media on ahkerassa käytössä. Tulevaisuuden haaveet on heitetty korkealle, mutta ne ovat silti realistisia. Kirjailijan ura ei ole helppo eikä se tapahdu hetkessä, mutta se silti tapahtuu.  Tärkeää on myös matkustella ja kokea kaikki mahdollinen, mikä tarkoittaa junalla matkustamista ympäri maailmaa.   Matkustaessaan Veikko tapaa Courtneyn ja Elinin, keihin hän ihastuu helposti. Lopulta Veikko ihastuu myös Maijaan, joka on yksi ärsyttävistä fukseista. Kaikki on nuoruudelle tyypillisellä tavalla hektistä, kaiken pitää tapahtua heti ja tunteet koetaan todella syvästi. Elämä pyörii opiskeluiden ja kavereiden ympärillä. Yliopistossa ainoa henkilö, jota Veikko ei vertaa itseensä on Sakari. Ja kun Sakari ja Kaisa alkavat seurustella, Veikko poistaa molemmat Facebookista kavereistaan. Hän on vihainen Kaisalle, entiselle tyttöystävälleen ja Sakarille, hyvälle ystävälleen. Kavereista poistaminen on keino, jonka avulla Veikko käsittelee tätä asiaa. Kavereiden poistaminen sosiaalisesta mediasta on nykyajan nuorille, kuten Veikolle erittäin merkitsevä, hätiköity ja yhden sekunnin ajan loputtomalta tuntuva ratkaisu. Kaiken myllerryksen keskellä Veikko yrittää ymmärtää itseään ja omia tunteitaan.    Mikä tekee lukukokemuksesta mukavan ja yksinkertaisen, on päähenkilö. Saman ikäisenä lukijana Veikkoon voi samaistua erittäin helposti, ja etenkin kun kyseessä on samat arvot ja kiinnostuksen kohteet. Vain kirjan kuvauksen perusteella päähenkilöön samaistuminen tuo odotuksia kirjasta: millainen se saattaa olla ja mitä saattaa tapahtua. Odotukset tuovat lupaavuutta mihin teos vastaa. Samalla kirjan ulkoasu herättää kiinnostusta. Takakannessa on piirros Veikosta, mutta pään tilalla on suttua ja ylhäällä lukee teksti ”Veikolla on kaikki ihan hyvin”. Hänellähän on kaikki ihan hyvin, mutta pinnan alla kuplii. Kupliminen pitää otteessaan, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Kirjan ja Veikon arvot mukailevat myös nykyajan arvoja hyvin ja kertovat, mitä yhteiskunnassa arvostetaan. Ilmastonmuutos huolettaa koko ajan, ja jokainen tekee sen eteen mitä itse haluaa. Lukiossa luotuja unelmia jahdataan, huolehditaan, olenko joukkoon sopiva, kun teen tämän. Teos korostaa, kuinka tärkeitä ihmissuhteet ovat ja kuinka on hyvä myös olla yksi. Se korostaa myös kasvamisen ja siihen liittyvien tapahtumien tärkeyttä, sekä koko kasvukokemusta nuoresta aikuiseksi. Kasvamiseen sisältyy erilaisia kokemuksia ja pettymyksiä, joista opitaan.   MT Verivelka - blogi Arttu Tuomisen viides jännitysromaani Verivelka on älyttömän todentuntuinen teos ystävyydestä ja sen merkityksestä. Tämä vuonna 2019 julkaistu koukuttava teos aloittaa uuden kirjasarjan, Delta -sarjan, johon toivon mukaan ilmestyy seuraava osa lähivuosina. Kirjan ja siten myös sarjan päähenkilönä on Porin poliisiyksikön komisario Jari Paloviita. Paloviidan lisäksi muita merkittäviä henkilöitä ovat tämän lähipiirin henkilöt, kuten Henrik Oksman, Paloviidan vanha työpari. Kirja etenee kahdessa osassa: menneessä ajassa, jossa taustoitetaan kirjan päähenkilöitä, ja nykyhetkessä, jossa taas seurataan näitä henkilöitä arjessa ja työssä. Menneessä ajassa kuvaillaan parin kuukauden aikajaksoa vuonna 1991, kun taas nykyhetkessä tehdään poliisin työtä ja tutkitaan sekä murhaa että myös omia kollegoita. Kirja alkaa prologilla, jossa lukija taitavasti johdatellaan kirjan tulevaan kulkuun. Luonnollisesti rikosdekkarin tapaan murhan tapahtumat kuvaillaan ensimmäisessä varsinaisessa kappaleessa, mutta se, mikä todella yllättää, on että epäilty saadaan jo kirjan alussa kiinni. Tietenkin ajattelin, että tässä on oltava jokin jekku. Kirjaa lukiessani huomasin, kuinka hienolta tuntuu nähdä asiat suuremmin. Kuinka hienoa on yhdistellä yksityiskohtia, joita prologissa mainitaan ja joita seuraavat kappaleet tuovat tullessaan. Taitavasti asetellut kappaleet antavat lukijalle tilaa hengittää, mutta kuitenkin samalla ne pitävät tarinaa yllä. Ajoittaiset takaumat antavat hengähdystaukojen lisäksi aineksia muodostaa kokonaiskuvaa pala palalta. Kirjan alku on siis hämmentävä. Mikä on kirjan idea, jos murhaaja saadaan heti kiinni? Tai jos juoni oli tarkoituksenmukaisesti laadittu näin, onko hän oikea murhaaja? Odotukset seuraaville 350 sivuille olivat sekavat. Olin aivan yhtä hämilläni lopussa kuin olin alussa: hämilläni siitä, miten taidokkaasti kirja on sommiteltu. Muistan miettineeni loppupuolella, miten ihmeessä kirja voi jo olla lopussa, kun se tuntuu olevan niin kesken. Hienoin juonenkääntein se onnistuu helposti. Koska Verikosto oli ensimmäinen ikinä lukemani rikosromaani, olivat odotukseni hieman erilaiset kuin kuva, jonka kirja loppujen lopuksi antoi. Kuvittelin, että kirja etenisi minun mielestäni rikosdekkarille tyypilliseen tyyliin: aluksi joku murhataan ja poliisit tutkivat tapauksen, ja kun kirja etenee, ilmestyy uusia murhia ja johtolankoja. Lopuksi tekijä saataisiin kaltereiden taa ja maailma olisi taas parempi paikka. Tuomisen teos on karkeasti sanottu odotuksieni vastakohta. Vaikka kirja on mielestäni oikea menestys, on siinä silti asioita, joista en niin pidä. Näitä on niin kielessä, kuin sisällössäkin, pieniä yksityiskohtia vailla viilausta. Kielellisesti kirjassa ei ole muuta moitittavaa kuin vierassanojen käyttö. Eikä niiden käyttö ole osa dialogia vaan kerrontaa: ”Konstaapeli yritti taivutella naista takaisin sohvalle, mutta tämä lähti estelyistä huolimatta hoippumaan toiletin suuntaan.” Mielestäni hyväksyttävämpää on käsitteen History Channel käyttö, sillä sehän on kanavan nimi. Tästä huolimatta vessa on aina vessa. Kirjan juoni etene sulavasti, taustatiedot tulevat säännöllisinä annoksina eivätkä yhtenä ryöppynä ja kerronta on sujuvaa. Kaikki menee nappiin. Yksi asia jäi tosin häiritsemään. Sen jälkeen, millainen kuva Mielosesta ja Paloviidasta on luotu, on jotenkin hassua lukea heidän kirjoittamansa kirjeet. Kirjeet eivät tunnu heidän kirjoittamiltaan. Teoksessa yllättävää on sen rajuus ja arjen karuus. Itse en ole elänyt mitenkään väkivaltaista lapsuutta, joten tuntuu edelleen absurdilta ajatella, että joidenkin lapsuus on todellakin ollut kuten Mielosella ja Paloviidalla, jatkuvaa hakkaamista, haukkumista ja kiusaamista. Myös työpaikan turhautuminen ja väsymys pursuavat työpaikkakiusaamisena ja haukkumisena. Kukaan ei tunnu pitävän Henrik ”Härkä” Oksmanista tai hänen päätöksistään kentällä, sillä hänen selkänsä takana puhutaan jo alusta alkaen. Mielestäni on hienoa, miten kirja uhmaa useita stereotyyppejä, kuten esimerkiksi sen, minkä usein televisiosta tulee nähtyä: paha poika saa koulun kauneimman tytön. Tämän sijaan kirjassa Paloviidan ihastus Henriikka on myös ihastunut Paloviitaan. Mielestäni on erityisen hienoa pelata ja kirjoittaa lukijan odotusten vastaisesti Jos saan nimetä kirjasta lempikohtani, on sen pakko olla tilanne, jossa Oksman viimeisen kerran kuulustelee Anttia. Kohtauksesta näkee erityisesti sen, miten Antti on pelannut tilanteen koko kirjan ajan. Ei hän tyhmä ole. Tämän tajuaminen tekee kohtauksesta niin erityisen. On myös hienoa tajuta, ettei kaikki ole aina yksiselitteistä. Vaikka jokin vaikuttaa joltain todella pitkään, ei se välttämättä ole ainoa totuus. Yhteenvetona siis voin sanoa sydämeni pohjalta olevani tyytyväinen lukemaani. Arttu Tuomisen kirja Verivelka yllätti minut aivan täysin. Aivan älyttömän sulavat juonenkäänteet ja sanattomaksi vetävä tarina muodostavat yhdessä kauniin kokonaisuuden, joka jättää lukijan kuolaamaan sarjan seuraavaa osaa kuin koira luuta. Kerta kaikkiaan onnistunut teos.

• Tomas

Tarina siitä, kuinka vihapuheesta tuli totta Muutama itsensä keräämiseen kulunut minuutti sen jälkeen, kun olin lyönyt takakannen kiinni ja todennut, että sellainen kirja tuli tällä kertaa luettua, etsiydyin Googlen ihmeellisiin bittiulottuvuuksiin. Halusin tietää, mitä sana patriootti oikeastaan tarkoittaa. Hakukone löi silmilleni monta tulosta, jotka puhuivat samaa kieltä: patriootti tarkoittaa isänmaallista henkilöä, isänmaan ystävää. En yllättynyt. Toki olin kuullut sanan patriootti ennenkin, mutta sen varsinaista merkitystä en ollut koskaan ennen pysähtynyt tarkistamaan. Kun asiaa jää tarkemmin miettimään, tajuaa, että on suorastaan luvattoman paljon sellaisia sanoja, jotka tunnistaa sanoina mutta ei käsitteinä. Ainakin voin lohduttautua sillä, että olen nyt yhtä sanaa viisaampi. Ja tämän sanan tietäminen saa minut ymmärtämään kirjan nimen täysin. Harvoin on tullut vastaan kirjoja, jotka nostattavat pintaan sen tason jännityksen, että ennen viimeisten parinkymmenen sivun lukemista on vain yksinkertaisesti pakko pitää tauko. Chileläis-ruotsalaisen Pascal Engmanin esikoisromaani Patriootit on sellainen kirja. Alkuperäisteos Patrioterna ilmestyi Ruotsissa vuonna 2017 ja Pekka Marjamäen suomennos julkaistiin WSOY:n kustantamana alkuvuodesta 2019. Puhutaan hyvin ajankohtaisesta kirjasta, niin julkaisuajankohtansa kuin aiheensakin puolesta. Puhutaan suorastaan pelottavan ajankohtaisesta kirjasta. En oikein tiedä, mitä odotin Patriooteilta. Takakannen perusteella tiesin jo odottaa jännitystä. Ehkä odotin jonkinlaista dekkarimaista teosta, jossa pääsee yllättymään ja pitämään itseään tyhmänä. En sen kummemmin pysähtynyt pohtimaan, mitä ajattelin kirjasta etukäteen, ennen kuin jo ryhdyin lukemaan. Lukuprosessin edetessä huomasin, että mistään varsinaisesta aivopähkinädekkarista ei ollutkaan kyse. Päinvastoin, varsinkin kirjan loppua kohden huomasi, että lukijana oli itse asiassa yleensä askeleen edellä kirjan henkilöitä ja tapahtumia. Mutta se ei tarkoita, että yllätyksiltä olisi vältytty. Patriootit yllätti aidosti, useampaan otteeseen. Kirjassa seikkaillaan neljän selvän päähenkilön välillä. Madeleine Winther on iltapäivälehden toimittaja, joka on valmis tekemään käytännössä mitä tahansa edetäkseen urallaan. August Novak on entinen muukalaislegioonalainen ja nykyinen venäläisen huumepomon henkivartija, joka asuu Chilessä ja haikailee takaisin kotimaahansa. Ibrahim Chamsai on syyrialaistaustainen maahanmuuttaja, joka ajaa työkseen taksia. Carl Cederhielm on yläluokkalainen, joka on vahvasti sitä mieltä, että Ruotsi kuuluu vain ruotsalaisille. Aluksi alituiseen vaihtuvat näkökulmat tuntuivat hieman omituisilta, sillä en muista, koska viimeksi olisin lukenut useamman kuin kahden näkökulmahenkilön vinkkelistä kerrottua tarinaa. Näkökulmien vaihteluun kuitenkin tottui nopeasti. Kirjan alussa jokainen näistä neljästä kertoi omaa tarinaansa, mutta viimeistään puolenvälin tienoilla alkoi olla selvää, että nämä tarinat kietoutuisivat yhteen ennemmin tai myöhemmin. Päähenkilöt eivät luonnollisesti ole ainoita kirjassa esiintyviä henkilöitä. Muita keskeisiä hahmoja ovat esimerkiksi huumepomo Vladimir, toimittaja Amanda Lilja, Afganistanissa palvellut sotilas Fredrik Nord ja Ibrahim Chamsain tytär Mitra Chamsai. Kun asiaa miettii tarkemmin, tajuaa, että oikeastaan tarinaan on sidoksissa yllättävän monta keskeistä hahmoa, joilla on tapahtumien kulun kannalta suuri merkitys. Varsinkin, kun näitä linkkihenkilöitä on kaikkien neljän päähenkilön elämässä. Tarinan edetessä joistakin hahmoista oppi pitämään enemmän, kun taas joidenkin ajatusmaailmaa alkoi vieroksumaan. Patrioottien neljällä päähenkilöllä on jokaisella aivan omanlaisensa lähestymistapa asioihin. Itse pidän Augustista. Minua kiehtoo se, että itse tarina tavallaan sekä alkaa Augustista että päättyy Augustiin. Carl henkilöhahmona puolestaan aiheutti eniten kulmien kurtistuksia. Kävin eräänlaista sisäistä kamppailua, sillä Carlin arvomaailma oli todella jyrkkä ja erilainen omaani verrattuna, mutta kuitenkin samaan aikaan hän kiehtoi minua hahmona todella paljon, mikä oli melkein jopa pelottavaa. Aivan kuten itse kirjan kertoma tarinakin. Patrioottien sanoma ei jää epäselväksi. Tarina piirtää kylmäävän kuvan siitä, miten vihapuheesta tulee todellisuutta. Pascal Engman on itse entinen Expressenin toimittaja, ja Kirsin Book Club -blogin mukaan Engman kommentoikin vuoden 2019 Helsinki Litissä, että etenkin naistoimittajien saamat uhkaukset ovat toimineet inspiraation lähteenä Patriooteille. Tämä on helppo uskoa, kun toimittaja toisensa jälkeen murhataan juonen edetessä. Eivätkä toimittajat suinkaan ole ainoita, jotka menettävät henkensä juonen edetessä. Teos osoittaa, miten helppoa on ryhtyä sanoista tekoihin, kun vain uskoo olevansa oikealla asialla. Engman on ottanut mukaan tarinaan myös toimittajan keskustelun psykiatrin kanssa, jolloin lukijakin saa lisätietoa siitä, miten radikalisoitumisprosessi oikein tapahtuu. Carl on tästä loistava esimerkki. Jo alusta asti hänen suhtautumisensa ulkomailta tuleviin ”muukalaisiin” käy ilmi, mutta tarinan edetessä kuva vielä voimistuu. Mieleeni jäi erityisesti eräs Carlin repliikki kirjan loppupuolelta. Hän kuiskaa sen Amanda Liljan korvaan Silja Serenadella, toimittajien konferenssiin kohdistetun hyökkäyksen ollessa täydessä vauhdissa: ”Sinä kuolet kohta, senkin huora. Aion survaista veitsen suoraan sinun vittuusi ja pakottaa poikaystäväsi seuraamaan vierestä, kun sinä vuodat kuiviin.” Oikeastaan vasta tässä vaiheessa minulle todella valkeni, mitä Carl on valmis tekemään tavoitteensa eteen ja miten häikäilemätön hänestä on tullut. Patriootit osui ja upposi. Jouduin täysin sen hiljalleen rakentaman jännityksen uhriksi. Yksin kotona ollessani huomasin kommentoivani kiihtyneeseen sävyyn hahmojen toimia, ja varsinkin aivan lopussa jännitys paisui miltei sietämättömäksi. Se, että ennen viimeisten parinkymmenen sivun lukemista oli pakko pitää hengähdystauko, ei ollut liioittelua, sillä en vain pystynyt lukemaan tarinaa loppuun sillä hetkellä. Viimeisen luvun luin hitaasti, alitajuisesti tietäen, mitä tulee käymään, mutta silti toivoen jotain muuta. Ja kun tämä pelkäämäni asia sitten tapahtui, heitin kädet ilmaan ja huokaisin. Joskus toivon elättely on turhaa, varsinkin kirjaa lukiessa. Kaikki jännitys purkautui sillä nimenomaisella hetkellä, viimeisen luvun viimeisessä lauseessa. Patriootit on varoittava esimerkki siitä, mihin vihapuhe voi hyvinvointiyhteiskunnassakin johtaa. Se sai minut miettimään radikalisoitumista uudella tavalla. Varsinkin psykologiaa opiskelleena huomasin pureutuvani henkilöhahmojen ajatusmaailmoihin ja pyrkiväni ymmärtämään niitä. Minun kohdallani Pascal Engmanin tavoite siis toteutui: minä sekä vilpittömästi nautin lukemisesta että aloin miettiä asioita uudelta kannalta. En ole lukenut kovin paljoa jännityskirjallisuutta missään sen muodoissa, sillä olen tähän asti ollut fiktiivisemmän fiktion ystävä, mutta tästä lukukokemuksesta nautin. Patriootteja voin suositella etenkin sellaisille lukijoille, jotka pitävät jännityksestä ja haluavat haastaa ymmärryskykyään. Samaan aikaan olen kuitenkin sitä mieltä, että se on kirja, joka aivan jokaisen nykyaikaa elävän kannattaisi lukea. Patriootit on tarina neljästä ihmisestä, jotka kaikki voivat kutsua itseään patriooteiksi, isänmaan ystäviksi. Juuri tämä lopulta kietoo Madeleinen, Augustin, Ibrahimin ja Carlin tarinat yhteen. A. J.